Minulla on väite. Ruuantuotantomme ei olisi samanlaista ilman maatilojen vanhaa sukupolvea. Perustan väitteeni empiiriseen havainnointiin sekä pohdiskelevaan mutuun, jota olen kartuttanut viimeisen reilun kymmenen vuoden viljelijämatkallani. Väitteeni perustuu naapureiden, tuttujen, tilavierailukohteiden, lehtijuttujen ja tubettajatilojen laajaan aineistoon, niin Suomessa kuin maailmalla. Havaintoni eivät ole puolueettomia eivätkä objektiivisia ja ne sisältävät vahvasti tunnetta. Uskon ilmiön olevan kuitenkin ainakin jossain määrin yleistettävissä ja ainutlaatuista. Se todistaa vahvasti sen faktan puolesta, että maanviljely ja ruuantotanto on yritystoiminnan lisäksi myös elämäntapa, perinne ja jotain suurempaa kuin pelkkä ekonomiaan perustuva bisnes.
Lähimpänä esimerkkinä minulla on tietysti oma maatilani ja perheeni. Meillä sukupolvien asetelma on ehkä vähän perinteistä poikkeava. Minua ennen tilaamme nimittäin viljelivät isäni ja kaksi setääni. Lisäksi en itse varsinaisesti kasvanut tilalla, olin hommissa mukana viikonloppuisin ja lomilla. Teimme tilakaupan vuonna 2011, kun olin 23-vuotias. On ehkä arvattavissa, että tarvitsin alkuvuosina paljon apua vanhoilta isänniltä. Kun kasvukausia kertyi vyölle, kasvoi myös oma varmuus ja osaaminen ja avun tarve väheni.
Minulle vanhan sukupolven apu on ollut alusta asti korvaamatonta. Se on tarkoittanut ylimääräistä traktorikuskia kevään kylvöillä, täyttövaunun siirtoa uudelle lohkolle tai kivien keräämistä raiviotöyryltä. Se on ollut kuivurin vaihtovuorojen jakamista tai teiden auraamista talvella. Se on edelleen metsätöitä ja polttopuiden tekoa tai vuosien takaista tietoa siitä, että salaojakaivo on tässä upotettu maahan. Se on evästoimitus puimuriin, hallin maalaamista ja huussin siivoamista.
Se on pieniä ja suuria asioita, joilla on näkyviä ja näkymättömiä vaikutuksia. Vanhan väen apu ei näy tilinpäätöksen riveillä, mutta se on silti merkittävää. Parhaimmillaan se on myös kannustamista, kehumista ja rohkaisua. Maanviljely on suurimmaksi osaksi yksinäistä hommaa. Perheyhteisö on myös viljelijän työyhteisö. On hyvä olla ihmisiä ympärillä, joiden kanssa omia suunnitelmia voi jakaa ja päätöksiä pohtia.
Sukupolvien yhteiselo ei tietenkään ole aina pelkkää onnea ja sopua. Tutkimusainestoni sisältää myös paljon tarinoita ja tapauksia, joissa sukupolvien yhteiselo ei vaan suju. Vanha polvi ei anna tilaa ja valtaa tai joutuu itse sorretuksi. Meitä on niin monenlaisia ja joskus on parasta, että yrittäjyydessä ei ole muita mukana. Tiedän myös kokemuksesta, että asioista ollaan välillä eri mieltä ja joskus mielipiteitä vaihdetaan isoilla kirjaimilla. Mutta se on luonnollista, varmasti kaikissa suhteissa. Oleellista on, että näkemyseroista päästään yli ja kunnioitus säilyy.
Olen huomannut, että vanhan sukupolven mukanaolosta tilan touhuissa hyötyvät myös eläkeläiset itse. Vanha polvi on vapaa vastuusta, mutta sopiva työnteko pitää heidät kunnossa, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Omalla toiminnalla on edelleen joku tarkoitus ja pienestäkin avusta on oikeasti hyötyä. En tiedä, kuinka moni seiskavitonen painaa päivät pitkät raivaussahalla metsässä tai kiipeää savupiipun päälle nuohoamaan. Meiltä niitä löytyy.
En varmasti olisi yhtä läheinen perheeni kanssa ilman maanviljelyä. Yhdessä tekeminen hitsaa yhteen ja antaa voimaa meille kaikille. Perheen merkitys korostuu aikoina, kun tulevaisuus näyttää epävarmalta. En varmasti osaa kertoa riittävän usein, kuinka kiitollinen olen meidän perheyhteisöstä ja jokaisen panoksesta tilan eteen. Mutta olen sitä, joka päivä.
